Kuka tässä oikeasti on uhri, Porvoon päättäjät vai Ilolan lapset?

Ilolan koulun lakkautuksessa todelliset uhrit eivät ole päättäjät vaan Ilolan lapset ja perheet.  

Ilolan koulun sulkemispäätöksen yhteydessä ja sen jälkeen on nähty ilmiö, joka ei kuulu vastuulliseen päätöksentekoon: julkinen uhriutuminen. Kun argumentit loppuvat, huomio siirretään pois itse asiasta – ja samalla yritetään kerätä empatiaa omille toimille.

Julkisuudessa on viime aikoina puolustettu erityisesti niitä poliitikkoja, jotka kannattivat Ilolan koulun lakkauttamista. Itse edustan vastakkaista kantaa. Kerroin jo vaalikoneissa kannattavani kyläkoulujen säilyttämistä ja äänestin valtuustossa Ilolan koulun jatkon puolesta vuoteen 2031 asti. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – olen saanut osakseni erikoista ja henkilökohtaista lokaa.

Heti valtuuston kokouksen jälkeen Uusimaa-lehdessä 20.3.26 julkaistiin nimetön pakina, jossa vihjailtiin minuun peitenimellä "Pulssimainen Marina". Kirjoituksessa annettiin ymmärtää, että käyttäytyisin epäasiallisesti viranhaltijoita kohtaan. Väite ei pidä paikkaansa. Yksikään viranhaltija ei ole koskaan suoraan tai epäsuorasti tuonut esiin moista. Päinvastoin – olin mielenilmauksessa mukana ensimmäisten joukossa halaamassa kaupunginjohtajaa. Kirjallisena tuotoksena syvää myötähäpeää aiheuttaneessa "pakinassa" myös karkeasti solvattiin ilolalaisia lapsiperheitä. Tämä on erityisen tuomittavaa.

Lisäksi minua on lehdessä tituleerattu "vinttikoiranartuksi kaupungin itäiseltä laidalta". Täytyy myöntää, että hetken jo mietin, pitäisikö alkaa juosta nopeammin ja tyylikkäämmin, jotta lempinimi olisi edes ansaittu. Kuntapolitiikassa on kestettävä kritiikkiä ja satiiria – myös silloin, kun se ei ole erityisen nokkelaa tai edes etäisesti hauskaa. Nahka saa olla paksu, muuten tämä homma käy raskaaksi. Jos ei kestä arvostelua, ei kannata haaveilla suuremmista areenoista. Valtakunnan politiikassa nimittäin ei puhuta enää vinttikoirista – siellä koko kennel kaadetaan niskaan.

Silti on tärkeä erottaa kritiikki ja asiaton käytös. Jos poliitikko tai muu julkisuuden henkilö kokee häirintää, kunnianloukkausta tai uhkaa, siihen tulee puuttua oikeilla keinoilla – ei keräämällä sympatiaa lehtien palstoilla. Itse olen tästä pitänyt kiinni. Kun toin julki vaihtoehtoisen suunnitelmani Kokonniemen liikuntakeskuksesta, meidän postilaatikkomme räjäytettiin. En lähtenyt tekemään asiasta julkista näytelmää, vaan tein välittömästi rikosilmoituksen ilkivallasta ja annoin viranomaisten hoitaa asian.

Siksi tuntuu väärältä, että huomio siirretään nyt pois itse asiasta. Ilolan koulun lakkautuksessa todelliset uhrit eivät ole päättäjät vaan Ilolan lapset ja perheet. Heidän arkeaan päätös koskettaa konkreettisesti. Keskustelussa on kuultu myös vähättelyä: eräs SDP:n valtuutettu kommentoi ilolalaisen lapsen 11-tuntista viikoittaista koulumatkaa "se on pikkasen, todella vähän". Tällainen suhtautuminen kertoo karua kieltä siitä, miten kaukana päätöksenteko ja empatia voi olla ihmisten arjesta.

Voiko tämä julkisesti uhriutuminen olla nyt poliittista peliä? Yritetäänkö sillä pelastaa oma asema tilanteessa, jossa päätökset herättävät kuntalaisissa voimakasta kritiikkiä? Ja onko tämä vasta alkusoittoa suuremmille säästöille, joissa Ilolan koulun sulkeminen oli ensimmäinen siirto? Nyt huomio halutaan viedä hinnalla millä hyvänsä ihan sivuraiteille.

Yksi asia on varma. Äänestäjillä on oikeus ja velvollisuus pitää päättäjät tilivelvollisina. Vaalilupaukset eivät ole koristeita kampanjajulisteissa – ne ovat lupauksia, joista on kannettava vastuu. Jos ne rikotaan, siitä kuuluu antaa suoraa palautetta. Se on osa äänestäjän kuluttajansuojaa.

Malina Pursiainen

kaupunginvaltuutettu (vihr. sit.)